Miten elää oikein?

Tulipa taas niin typerä kommentti Askissa etten kehdannut edes julkasta. Siinä kerrottiin että elän väärin koska olen ilkeä.

Oi kyllä olen Mulkku ja Kusipää.  Olen itseäni täynnä ja ajattelen aina ensimmäisenä omaa etuani. Ja osaan kyllä olla ilkeä.

MUTTA mulla on muutama ihminen josta todella välitän. Mä kutsun tätä sakkia ystäviksi. Tää sakki on mun klaani, enkä eläis ilman niitä. Ne on ihmisiä jotka jaksaa mun idioottia käytöstä ja ihmisiä jotka perseilee mun kanssa. Ihmisiä jotka loppujen lopuks haukkuu mua kaikkein eniten, ja pelottavan usein nää "Haukkumiset" on tosiasioita.

Jokatapauksessa nää ihmiset on niitä jonka varaan mä luottaisin mun hengen, jonka puolesta mä ottaisin luodin,jolle mä kerron kaiken, jonka vieressä mä seison vaikka olis ite saatana vastassa. Ja mä lupaan et jos sä uskallat mennä loukkaamaan näitä ihmisiä, sä olet mun silmissä kuollut. Sulla ei oo mitään arvoa. Sä voit oikeesti kuolla sen jälkeen. Turha tulla puhumaan mulle sen jälkee.


Olenko todella paha ihminen jos olen tietyille lojaali ja uskollinen?  Vaikka olisin muita kohtaan mulkku ja empatia kyvytön, eikö se riitä että pidä huolta näista rakkaimmista?

Mutta jos siis olen kaikille ystävällinen ja hymyilen vaikka haluisin vaan mulkasta sua niin olenko hyvä ihminen?

Mun pää ei kestä sitä.

Kerran mulkku, aina mulkku.

Ikuisesti teidän Nerffa~

Olen hukassa......

... Syvällä hukassa itseni kanssa.

Se siitä positiivisuudesta. Viime yö oli yhtä helvettiä. Tein henkistä itsemurhaa. Parhaalle ystävälleni selitin asian näin:

" Mä en tiedä missä sä oot, mut mä tarviin sua nyt. Tän viestin kirjottaminen tekee pahaa ja on niin vasten mun periaatteita ettei mitään rajaa. Mul on helvetin paha olo koska tunnen itseni heikoksi. Vihaan heikkoutta. Mä olen heikko koska ikävöin ihmistä joka ei ole sen arvonen. Mä en tajuu mistä nää tunteet tulee. Kaikki on hyvin päivällä, mut kun jään yksin ja tulee pimeys kaikki muuttuu. Tunnen itseni niin heikoksi että oksettaa. Miksi mulla on ikävä? Miksi mä koen tän asian näin ? Miksen mä vaan pääse yli?"

Mä vihaan tunteita. Ne ei sovi mulle. Mun elämä ois _PALJON_ helpompaa jos tuntisin vaan vihaa.

Jonkinsortin tunnevamma kai tämäkin, vihaan rakkautta ja välttälen sitä viimiseen asti.
Voisin vaan vihata ihmisiä, kun vihaa ihmiset ei ees yritä, antaa vaan olla.

Ja mistä tää paha olo taas tuli?

Kaikki alkoi selittämättömästä ikävästä, sit tuli itku ja tunsin itseni heikoksi. Mutta mihin se paras osa jäi? Miksen saanu Nerffamaista vihaa päälle?

Vastaus on yksinkertainen, tästä paskasta mitä niskaani sain huolimatta välitän tästä ihmisestä edelleen, enkä osaa vihata häntä.

SAATANA

Haluisin olla vaan kylmä ihminen ja vihata. Yritän löytää sen hymyn nyt, mutten pysty siihen. Olen liian hukassa tunteideni kanssa. Liian hukassa itseni kanssa.

Miksi mä tunnen ?
Miksen mä vihaa?

Ikuisesti, tai ainakin kunnes toisin todistetaan, teidän Nerffa~

"Anna mun viedä...

... määränpää löytyy sieltä mis jaetaan rakkautta ja hyvää mieltä"

Jos olet masiskyrpä, angstilapsi tai muuten vaan elämäänkyllästynyt nyyhkyttäjä suosittelisin skippaamaan tämän yltiö positiivari tekstin.

Tuli tossa eilen huomattua että olen _TODELLA_ huono tilanteissa jossa pitäisi sanallisesti auttaa ihmistä joka on maassa tai masentunut tai vain surullinen. Osaan olla lähellä ja olla fyysisesti tukena, mutta kun pitäisi puhua ja lohduttaa olen ihan uuvatti. 

Mutta koska rakastan iloa ja hymyilyä, keksein hieman oudon ratkaisun tähän ongelmaan viime yönä. Koska hymy on todella tarttuvaa, yritän pitää itseni _AINA_ iloisena ja positiivisena.  Vaikka se kuulostaa mahdottomalta, typerältä ja siltä että olisin tekopirteä. Mut jos osaa elää "Oikein" niin joka päivästä löytää jotain hymyilemisen arvosta.

Ja miksi mä haluan olla ilonen ja positiivari?

"Hyvä vetää lisää hyvää puoleensa, Niin mä jaan sitä, et mä saan sitä"

Koska jos mä hymyilen ja olen iloinen, hyvällä tuurilla joku ihanuus hymyilee takaisin.

Ei mulla tänään muuta :DD

Kuunnelkaaha apinat tää biiisi ni ymmärrätte miun fiilikset
 Timi lexikon- Perhosefekti

Ja muistakkee hymyillä !

Ikuisesti teidän Nerffa :))) ~ 

"mikset pidä normaalista?....

... Pitääkö aina kiinnostua niistä oudoimman näkösistä jätkistä jolla on päässä vikaa?"

Joku järjen jättiläinen heitti mulle tälläsen kysymyksen askissa.  Oi kylläh syöpäsin paikka ikinä, mut sieltä saa aikas kivoja ideoita mitä tänne vois kirjotel.

Tää kysymys sai mut hetkeks hämmentymään. Koska kertokaa yksikin jätkä jos mä olisin ollu _Kiinnostunut_ tietääkseni yksikään heistä ei ole esimerkiksi pedofiili? Se että on joku tyliin adhd ei tarkota että päässä olisi vikaa. Mä luulen että tän kysyjän päässä se vika asustelee.

" mikset pidä normaalista?" Kuka määrittelee normaalin? Pitääkö sen olla se turkulainen ananaspää joka ajaa sen ruman mautonsa kanssa ja kuuntelee amispoppia ? Mä en halua sellasta. Pelkkä sana normaali saa mut oksentamaan.

Onko se väärin jos en saa siitä mitään fiiliksiä kun koulun suosituin suklaasilmä tulee puhumaan mulle? Jos naurankin sen kaikkien vihaaman pörröpään jutuille? Jos tunnen itseni onnelliseksi hänen kanssaan? Tai jos en jaksa sen kaikkien rakastaman hymypojan seuraa vaan vetäydyn sen kanssa jonka seurasta välitän? Jos tunnen itseni onnelliseksi se "masiskyrvän" kanssa joka saa mut nauramaan ja jonka saan itsekkin iloiseksi? Jos en naurakkaan sen ruskeasilmäisen naistennaurattajan huonoille vitseille? Mitä jos tuo lävistetty ja meikkaava poika saa mut tuntemaan itseni eläväksi? Jos se kaikkien vihaama iloinen mutta erillainen poika saa mut tuntemaan itseni erityiseksi ja tärkeäksi? Hah siitäs saitte meikä vetää normaaliutta turpaan !

Ei mulla muuta tukehtukaa normaaliuteenne

ainiii ja käykää heittää jtn aiheit mun askiin: ask.fm/reunane

Ikuisesti teidän Nerffa~

Oman elämänsä sankari.

 Mul on ihan satat aihetta josta voisin kirjottaa, tuli eilen mieleen taas lisää kun oltii ajelemas. Eli kait mun pitäis tuijotella Vaimon takavaloja useemmin.

Mut mennäässi aiheeseen. Oon täs nyt pari viikkoo yrittänyt olla avoin ja tutustua ihmisiin. No kahteen aivan ihanaan ja upeaan persoonaan olen onnistunut tutustumaan. Toinen heistä oli sellanen että olisin voinut tutustua paljon paremminkin ja viettää hänen kanssaan aikaa enemmänkin. Mutta sitten selvisi että hän on sitä ihmisryhmää jota yritän syvästi vältellä. Hän etsi elämäänsä sankaria.

Ei musta ole sellaiseen. En mä pysty olemaan kenenkään sankari. En seurustelukumppanin tai ystävän. Mä pystyn halaamaan, kertomaan miten kaikki kääntyy vielä parhain päin ja kiroamaan pahaa maailmaan hänen kanssaan mutten voi olla kenenkään sankari.

Se on mulle henkisesti liian raskasta jos pitää huolehtia toisesta ihmisestä. Mä en jaksa edes yrittää olla ihmisen kanssa joka tarvitsee pystyssä pitäjää. Enhän mä saa pidettyä edes itseäni koossa välillä?

Seuraava tunne mikä tästä ihmisestä iski oli järkyttävä vitutus. Miksi ihminen on niin heikko että etsii itselleen jotain sankaria? Mikset voiolla edes hetkittäin niin vahva että voisit olla oman elämäsi sankari?

Mulle ainakin riittää että olen onnellinen. Ja siihen pyrin tekemällä asioita joista nautin, olemalla ihmisten kanssa josta välitän ja välttelemmällä ihmisiä joiden seura aiheuttaa vain pahaa. Kun elän näin en tarvitse yhtäkään sankaria. Olen kai tavallaan siis oman elämäni sankari.

En jaksa kirjoittaa enenmpää mutta muistaakaahan te ipanat olla sankareita, ainakin itsellenne ja tehdä asioita josta nautitte. 

Ja toivottavasti teillä oli mukava juhannus? Ongeittehan te ainakin ne vahvimmat ja tärkeimmät ylös sieltä järvestä?

Ikuisesti teidän Nerffa~

"How many times do I have to tell you......

Even when you´re crying you´re beautiful too"

Eniten sattuu kun tarkottamattaan satuttaa itsellen tärkeää ihmistä.
Riitelin eilen kahden itselle todella tärkeän ihmisen kanssa.  Molemmat riidat olivat mun aiheuttamia.

Se sai mut ajatelemaan ja vetäytymään itseeni. Toinen riita johtui siitä etten voinut päästä yli periaatteistani ja nöyrtyä. Toinen siitä kun olen tosi huono puhumaan ja peruin yhden pitkään suunitellun jutun tosi tökerösti. Ja kun kysyttiin syytä vastasin sarkastisen tyhmästi ja kiertelin aihetta, josta normaalin ihmisen pitäisi pystyä puhumaan parhaalle ystävälleen.

Mä en tiedä miksi mutta jos mulla on joku periaate/päätös, mun on tosi vaikee muuttaa sitä toisten takia. Vihaan anteeksi pyytämistä ylikaiken. Olen totaalisen huono niissä tilanteissa. Menen lukkoon ja alan änkyttämään jotain todella tyhmää.

Ja kun menen lukkoon ja tilannne käy epämiellyttäväksi alan ilkeillä. Ja kun alan oikeen ilkeäksi kellään ei ole kivaa, koska tykkään polkea ihmisiä henkisesti alas . Phtyi mikälie puolustusmekanismi tuokin :D

Lisäksi olen todella huono puhumaan asioistani kellekkään. Koulupsykologilla käyminen aiheuttaa henkistä kuolemaa ja mun tekis mieli repiä siltä naiselta pää irti. Terveitä ajatuksia taas. Mä olen vuodessa opinut luottamaan yhteen ihmiseen jonka luona käyn kerran viikossa. Ennen sillekin puhuminen teki pahaa. Käyn siis yksilö psykoterapiassa.  Se etten puhu ihmisille saa minut vihaamaan itseäni koska saan kaverini tuntemaan itsensä arvottomiksi.

Mutta liiasta luottamisesta on vain huonoja muistoja.

Nyt vähän positiivisempia asioita. Kymco käy, sitä ei tarvitsekkaan purkaa. huh. :DD

Okeij joo moro
Ikuisesti teidän Nerffa ~

"Toinen toistansa täällä jumaloi...

...Ketään täysin ei silti saada voi. Älä järjetön enää kapinoi mene vaan"

Mul ei ollu mitää ideaa mitä kirjottaa, mut sit tuli radiost toi yks vanha biisi mitä popitettii iha fiiliksis joskus vaahtosammutimen kokosena. Nyt vanhempana tajuu näitäki sanoja.

Nyt ku oon itkusilmil kuunnellu tota biisii 2 tuntii putkeen, on hyvä aika kirjottaa tän päivän "aiheest" eli siit mikä mua vituttaa eniten seurustelus :D

Koska oikeesti mikään ei oo ärsyttävämpää ku se ku joku tulee kysymään mult " Oooks sää se sen mönkiä pojan muijja?" Mun tekis mieli ampuu kaikki ketä edes kysyy jotai tollast D:

Koska perkele, oon ihminen. En kenenkää omaisuutta .

Ja vaikka te nyt olisitte 60 vuotta yhdessä, ja  olisitte symbioosis ettekä vois elää ila toisianne, TE ETTE SILTI OMISTA TOISIANNE.  gaah .-.

Mun mielestä suhde on sairas ja väärin kun ihmisella ei enää ole nimeä, vaan hänet tunnetaan vain seurustelukumppaninsa kautta. Mitä kun tulee ero ? Lakkaako tämä ihminen olemasata ?

Kun ihminen kuitenkin on sama ihminen, oli sillä sitten joku vieressä tai ei.

Ja sit pakko lisätä tähä tällänen runon pätkä jonka yks mulla helvetin tärkee ihminen liitti mun korttiin jonka se anto ruusun kans. Alku peräsest tekijäst ei hajuakaa mut jokatapaukses:

"Tärkeää elämässä on nöyryys ja intohimo.

Mitä teetkin, tee takapuoli savuten.

Syöksy siihen suorin  vartaloin kahdella kierteellä,

koska vain siten lunastat itsekunnioituksesi.

Jos kaadut, nouse ylös.

Pane heftaa polveen ja etene taas.

Jos kaasut aina vaan, ajettele, että

kukaan ei kaadu niin komeasti kuin minä,

niin suoraan mahalleen ja näköalapaikalle.

Sillä autuaita ovat ne, jotka osaavat nauraa

itsellee, koska heiltä ei tule hupia puuttumaan"

Okei joo olkaa hyvät tästä kipeenä väsätystä sekavasta pika tekstistä :DD

Ikuisesti teidän Nerffa ~