Mul on ihan satat aihetta josta voisin kirjottaa, tuli eilen mieleen taas lisää kun oltii ajelemas. Eli kait mun pitäis tuijotella Vaimon takavaloja useemmin.
Mut mennäässi aiheeseen. Oon täs nyt pari viikkoo yrittänyt olla avoin ja tutustua ihmisiin. No kahteen aivan ihanaan ja upeaan persoonaan olen onnistunut tutustumaan. Toinen heistä oli sellanen että olisin voinut tutustua paljon paremminkin ja viettää hänen kanssaan aikaa enemmänkin. Mutta sitten selvisi että hän on sitä ihmisryhmää jota yritän syvästi vältellä. Hän etsi elämäänsä sankaria.
Ei musta ole sellaiseen. En mä pysty olemaan kenenkään sankari. En seurustelukumppanin tai ystävän. Mä pystyn halaamaan, kertomaan miten kaikki kääntyy vielä parhain päin ja kiroamaan pahaa maailmaan hänen kanssaan mutten voi olla kenenkään sankari.
Se on mulle henkisesti liian raskasta jos pitää huolehtia toisesta ihmisestä. Mä en jaksa edes yrittää olla ihmisen kanssa joka tarvitsee pystyssä pitäjää. Enhän mä saa pidettyä edes itseäni koossa välillä?
Seuraava tunne mikä tästä ihmisestä iski oli järkyttävä vitutus. Miksi ihminen on niin heikko että etsii itselleen jotain sankaria? Mikset voiolla edes hetkittäin niin vahva että voisit olla oman elämäsi sankari?
Mulle ainakin riittää että olen onnellinen. Ja siihen pyrin tekemällä asioita joista nautin, olemalla ihmisten kanssa josta välitän ja välttelemmällä ihmisiä joiden seura aiheuttaa vain pahaa. Kun elän näin en tarvitse yhtäkään sankaria. Olen kai tavallaan siis oman elämäni sankari.
En jaksa kirjoittaa enenmpää mutta muistaakaahan te ipanat olla sankareita, ainakin itsellenne ja tehdä asioita josta nautitte.
Ja toivottavasti teillä oli mukava juhannus? Ongeittehan te ainakin ne vahvimmat ja tärkeimmät ylös sieltä järvestä?
Ikuisesti teidän Nerffa~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti